Miten tässä näin kävi? Olen supisuomalaisesta perheestä, suomenkielisen miehen kanssa lapseni saanut, silti löydän itseni yhtämittaa ympyröistä, joissa puhutaan ruotsia.
Opiskelin sattumalta osittain ruotsiksi. Lapsille löytyi ihastuttava ruotsinkielinen hoitotyttö, joten oli luontevaa viedä heidät dagikseen ja sitä myöten jatkaa sillä kielellä läpi oppivelvollisuuden ja pidemmällekin. Olin vuosia töissä ruotsalaisessa firmassa, mökkini on ruotsinkielisellä alueella. Lisäopintoja suoritin ruotsiksi, minulla on ruotsia puhuvia ystäviä . Olenko siis svekomaani?
60-luvun suomenkielisten Helsinki oli karu, köyhä ja tyly paikka. Siltä se lapsesta tuntui Kanadan länsirannikon leudon sään ja leppoisten anglosaksien jälkeen. Yksinhuoltajan tytär ei ollut opettajien mieleen, ja suomenkieli kääntyi oudon jäykästi suussani. Maahanmuuttaja oli niinä aikoina vieras otus, eivät opettajatkaan olleet käyneet ulkomailla. Koulurakennus Munkkiniemessä sekä näytti vankilalta että tuntui siltä senaikaisten opetusmetodien takia. Se oli umpimielistä, sulkeutunutta aikaa, olihan sodasta vasta tuokio, toipuminen siitä aluillaan.
Kun vanhempani, isä varsinkin, jäivät iäksi henkisesti kahden maan väliin, sama tapahtui minullekin. Suomi on äidinkieleni, mutta temperamenttini seilaa jossain Itämerellä omaa paikkaansa etsien. Olen suomenkielinen suomalainen mutta identiteettiäni värittää ulkomailla eletty varhaislapsuus.
Ruotsia osaavana minulle on tehty myös suomenruotsalaisten yhteisöissä tilaa penkinpäästä. En ole täysivaltainen porukan jäsen, siihen syntynyt, mutta istun sen laitamilla vilttiketjussa.
Kieliryhmät sivuavat arjessa toisiaan, mutta elävät yksityiselämänsä aikalailla erikseen. Vanhempieni valinnoista johtuen jäin ryhmien välimaastoon. Minun valintani ovat puolestaan tehneet lapsistani kaksikieliset, he solahtavat kumpiinkin yhteisöihin. Näin ei olisi elleivät vanhempani olisivat 50-luvulla lähteneet ulkomaille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti