Kadonnut maailma

Iäkäs mies seisoi Korkeavuorenkadun ja Jääkärinkadun kulmassa jotakuta odottaen. Ikäpolvensa edustajaksi pitkä vanhus oli leveäharteinen, hieman kumara ja hyvin hoikka. Kun poikkeuksellisen lämpimän kevätpäivän tuulenviri pörrötti hänen hiuksiaan - aaltoilevaa hopeanharmaata kuontaloa - ne valahtivat hänen otsalleen. Hän kääntyi kohti Jääkärinkatua ja pyyhkäisi isolla kädellään tukan otsaltaan, ja hetken ajan luulin näkeväni isäni, vaikka isä on maannut haudassa toistakymmentä vuotta. Se asento, hopeisena aaltoileva otsakiehkura, iso käsi.

Silmäni kostuivat, ja minun tuli häntä suurempi ikävä kuin koskaan hänen eläessään.

Myöhemmin, Kaisaniemenkadulla, ohitin isää ja pientä poikaa, kun heidän takaansa pyyhälsi pitkä nuori mies kovaa vauhtia kasseineen. Minut ohittaessaan hänen laukkunsa osuivat minuun voimalla, hänen täytyi se tuntea, mutta hän jatkoi matkaansa pysähtymättä. Jäin hämmästyneenä tuijottamaan nuoren miehen nopeasti poistuvaa selkää, pikkupoika kääntyi katsomaan minua, tuijottavaa naista.

Mietin, mitä pikkupoika näki. Näkikö pelkän törmäyksen vaiko outoa käytöstä?

Siitä muistin, kuinka liikutuin kun iäkäs isäni kävi ruokakaupassa, sellaisessa monen kassan marketissa, jossa kassoilla istuu koululaisia tai opiskelijoita. Maksettuaan isä kääntyi poimimaan ostoksiaan hihnalta, mutta sitä ennen hän kiitti kassaneitiä ja nosti hattuaan.

Nosti hattuaan. Kuinka monelle teistä on koskaan nostettu hattua? Autettu takkia päälle? Pidetty ovea auki? Minulle oven aukaisi viimeksi eestiläinen mies, aukaisi oven, astui sivuun, päästi minut ensin ja tuli itse perässä.

Ottaja antaja

Siivousliputus.

Vappulippu.

Putkiremontin, evakkoasunnon ja lomamökin asioita olisi paljon vaikeampi hoitaa, jos ei joku lainaisi autoa.Mökin pikkupikkukeittiö uusittiin ilman autoapua. Kun yhtenä päivänä tein neljä menopaluuta ratikalla eri remonttinamiskojen perässä, palautui auton ihanuus mieleen. Mutta jos autoa tarvitsee vain kevään ja kesän, silloinkin vain muutaman kerran viikosssa, ja ajomatkat ovat  muutamasta kilometristä muutamaan kymmeneen, ei auton omistamisessa ole muuta järkeä kuin vapaus.  Auton ratissa ihmisestä tulee maanteiden kuningas, vapaa kuin lintu, oli alla millainen rotisko tai luksuskaara hyvänsä.

Kun lainaa jotakin, vaikka autoa, kartuttaa kiitollisuudenvelkaansa.  Ei voi olla varma, onko tankkaus riittävä korvaus, joka kuittaa velan kokonaan maksetuksi - menevätkö ne päittäin? Entäpä jos alituinen auton lainailu ärsyttää sen omistajaa?  Mihin sitä ryhtyy, kun ryhtyy avuliaaksi? Auto pitää niin luovuttaa kuin vastaanottaa, sopia tapaaminen ja luopua  omasta vapaudesta siksi aikaa, kun lainansaaja kurvaa matkaan vapauden symbolin ratissa.

Entä kun ryhtyy avunsaajaksi? Tuleeko suhteeseen hapan sivumaku, alkaako auttajaa hatuttaa oma aulius, ja avunsaajaa nyppiä riippuvuus toisen anteliaisuudesta? Kun toisella on enemmän jotain hyvää kuin toisella, alkaa suhde ehkä kärsiä eriarvoisuudesta. Autoton ei niin vaan ilmaannu paikalle, kun jossain tapahtuu, hänen pitää ensin selvittää aikataulu. Ei kai ole kiva juoda domppaa kun kaveri ryystää teetä.

Oli miten oli, olen saanut viime ajat nauttia autoilun vapaudesta, toisten anteliaisuudesta ja muuttopuuhien sujuvuudesta. Kolme viherkasvia palasi kotiin takaboksissa. Hammasharja ja vaihtovaatteet vietiin mökille maalausurakan ajaksi.  Elämäni viime viikkojen sulostuttajat, lainatuoli ja -pöytä, noudettiin muutamassa hetkessä. Suhaaminen pitkin poikin jatkuu vielä joitain päiviä, mutta sitten luovutan putsatun ja tankatun ajokin takaisin ja hyppään ilomielin ainoni selkään. Alkaa näet jatkuva istuminen näkyä vaa'alla.