30.1.2016

Kilikalikauppias


Näinä yhä ahdistavammaksi käyvien uutisten aikana haluan välillä sulkeutua turvalliseen kammariin ajattelemaan jotain kivempaa.

Kosmetiikka on yksi kiva asia. Pikkutyttönä vein vähät markkani naapuritalon kivijalan paperikauppaan, jonka vihot, kynät, värikkäät paperit ja paperinuket hypistelin läpi moneen kertaan ennen kassalle menoa. Teininä kemikalikauppa, myöhemmin kosmetiikkaosasto, ajoi saman värikkäiden tuotteiden hypistelyn ja fiilistelyn nautinnon.

Kylppärissäni on riittänyt purnukoita. Joko olen hankkinut ne itse tai saanut työni vuoksi.
Ensimmäiset työvuodet ranskalaiskosmetiikan parissa olivat ihania, täynnä uskoa, hyvää oloa ja glamouria. Kun vaihdoin luonnonkosmetiikkaan, sai uskoni valtakosmetiikkaan monta kolausta rapistakseen viimein kuin pakkelit poskilta bileyön jälkeen.

Juhlat kemikalihyllyjen välissä päättyivät lopullisesti, kun aloin tulkita INCI-luetteloita, seurata Environmental Working Groupia  sekä ratkoa joitain omia ja läheisteni ihovaivoja. Vähän myöhemmin aiheesta alkoi valistaa Kemikaalikimara, sitten lukuiset muut.

Suun haavaumat hävisivät kun jätin pois sulfaattia sisältävät vaahtoavat hammastahnat. Päänahka ei kutise, sillä en enää värjää hiuksiani vahvoilla tummilla sävyillä. Lapsen atopiasta päästiin kun sille siveltiin lempeitä luonnonöljyjä. Tax free- ja parfyymiosastojen tuoksumaailma tekee huonoa. Terveys- ja ekokaupoissa leijuvat eteeriset öljyt eivät sitä vastoin kiusaa hajuaistiani.

Kosmetiikka on yhä iso ilo minulle, mutta eri lähtökohdista. Haluan tietysti puhdistaa, kosteuttaa ja suojata ihoni, maalata silmäni, tuoksua hyvältä ja nähdä peilistä hoidetun ikäiseni naisen.  Ryppyihini suhtaudun stoalaisesti, ainakin useimmiten, enkä etsi ihmeainetta niitä hävittämään. Nykyisen suppeamman purkkirivistöni arvoa lisää tieto, että tuotteiden ainesosat tulevat eettisiltä ja ekologisilta viljelmiltä, että ne hajoavat luonnossa eivätkä ne kuormita elimistöäni.

Tyttäreni ovat ajoissa saaneet tietoa, joka minulta heidän iässään puuttui, ja he valitsevat useimmiten luonnonkosmetikkaa.  Olemme alkaneet valita ruokamme, puhdistusaineemme, jopa vaatteitamme eri kriteerein kuin kymmenisen vuotta sitten.  Olemme osa maailmanlaajuista muutosta, hidasta, mutta vauhtiaan kiihdyttävää.



25.1.2016

Kieliympyröitä




Miten tässä näin kävi? Olen supisuomalaisesta perheestä, suomenkielisen miehen kanssa lapseni saanut, silti löydän itseni yhtämittaa ympyröistä, joissa puhutaan ruotsia.

Opiskelin sattumalta osittain ruotsiksi. Lapsille löytyi ihastuttava ruotsinkielinen hoitotyttö, joten oli luontevaa viedä heidät dagikseen ja sitä myöten jatkaa sillä kielellä läpi oppivelvollisuuden ja pidemmällekin. Olin vuosia töissä ruotsalaisessa firmassa, mökkini on ruotsinkielisellä alueella. Lisäopintoja suoritin ruotsiksi, minulla on ruotsia puhuvia ystäviä . Olenko siis svekomaani?

60-luvun suomenkielisten Helsinki oli karu, köyhä ja tyly paikka. Siltä se lapsesta tuntui Kanadan länsirannikon leudon sään ja leppoisten anglosaksien jälkeen. Yksinhuoltajan tytär ei ollut opettajien mieleen, ja suomenkieli kääntyi oudon jäykästi suussani. Maahanmuuttaja oli niinä aikoina vieras otus, eivät opettajatkaan olleet käyneet ulkomailla. Koulurakennus Munkkiniemessä sekä näytti vankilalta että tuntui siltä senaikaisten opetusmetodien takia. Se oli umpimielistä, sulkeutunutta aikaa, olihan sodasta vasta tuokio, toipuminen siitä aluillaan.

Kun vanhempani, isä varsinkin, jäivät iäksi henkisesti kahden maan väliin, sama tapahtui minullekin. Suomi on äidinkieleni, mutta temperamenttini seilaa jossain Itämerellä omaa paikkaansa etsien.  Olen suomenkielinen suomalainen mutta identiteettiäni värittää ulkomailla eletty varhaislapsuus.

Ruotsia osaavana minulle on tehty myös suomenruotsalaisten yhteisöissä tilaa penkinpäästä. En ole täysivaltainen porukan jäsen, siihen syntynyt, mutta istun sen laitamilla vilttiketjussa.

Kieliryhmät sivuavat  arjessa toisiaan, mutta elävät yksityiselämänsä aikalailla erikseen. Vanhempieni valinnoista johtuen jäin ryhmien välimaastoon. Minun valintani ovat puolestaan tehneet lapsistani kaksikieliset, he solahtavat kumpiinkin yhteisöihin. Näin ei olisi elleivät vanhempani olisivat 50-luvulla lähteneet ulkomaille.

21.1.2016

Jatkuva muutos

Liuskasaaresta näkee horisontin

ja Helsingin rantaviivan
sekä talviuimareita

vain kannoillaan käännähtämällä.

Liian monta palloa ilmassa, siltä nyt tuntuu, vaikka aiempaan elämääni verrattuna niitä on hyvin vähän ilmassa.

Aiempi elämä oli sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä, mies hankala, vanhemmat tosi vanhoja, ja töissä pelkkää painetta.  Miten minä selvisin? Enkä aina selvinnytkään, vaan hengitin vapaasti vain autossa matkalla töihin ja töistä kotiin. Nyt lapset ovat maailmalla, miehellä parempi pito, vanhemmat nurmen alla ja työpaineet muisto vain.  Aiemmat huolenaiheet ovat poissa, niiden tilalla on toiset.

Putkiremontti. Remontin rahoitus. Rahahuolet. Kodin purkaminen keskilattialle ja paketoiminen laatikoihin, muoviin ja kaverin kirppikseltä haalimiin vanhoihin lakanoihin*. Väliaikaisen kämpän/kämppien etsiminen. Pari kurssia, jotka buukkasin silloin kun luulin, että remontti alkaa talon toisesta päästä. Ne on maksettu, joten ne on lusittava.

Olen tehnyt excelissä kustannusarvioita, vetänyt henkselit unelmakaakeleiden ja betonivalupintojen päälle, kuvakaapannut pyttyjä, hanoja, laattoja hintoineen, ravannut lainaneuvotteluissa ja kiinteistövälittäjillä. Uuvuttanut tyttäret ja kaverit minä-ja-mun-remppa selostuksineni. Listannut tee-myy-hanki asiat ja tavarat. Pistänyt centit jonoon ja työnjohtajan ojennukseen.

Paukkupakkasesta huolimatta veri virtaa suonissani nopeammin kuin aikoihin. Olen topakka, alertti, rivakka ja näpsäkkä. Projektia pukkaa, deadlineja laaditaan, to do-listoja syntyy, olen elementissäni.


*Vinkki: Vanhat lakanat tai muut kankaat levitetään muovitetun tavarakasan päälle pyydystämään betonipöly, joka muovilta pöllyäisi joka paikkaan hipaisustakin. Remontin jälkeen lakanat taitellaan betonipölyineen myttyyn ja viedään roskiin.

13.1.2016

Mukimania

Muumimuki roosa

Kaverini L riemuitsi Facebookissa myytyään huutokaupalla muumimukinsa. Heikosta kassasta kärsivä L pääsisi nyt Tyynenmeren rannalle pakkasta pakoon.

Olin äimänä. L lähetti paljonpuhuvan linkin: muumimuki.fi. Olin vielä äimistyneempi.

Suomessa - myös ulkomailla - on iso joukko muumimukeja keräileviä ihmisiä, jotka maksavat huomattavia summia kokoelmansa täydentämiseksi. On myös mukipörssi, josta saa tiedon muumimukien päivän kurssista. Siitä on iloa, kun ei halua maksaa ylikurssia vähemmän harvinaisesta muumikalleudesta.

Onko moista kuultu, pyörittelin päätä ja silmiä. Toki olin iloinen L:n puolesta, jonka Facebook-päivitykset Los Angelesista ilahduttivat pitkään.

Sitten minulle tuli muutto. Ullakon pahvilaatikoista löytyi neljä muumimukia, mukien varhaistuotannon kaudelta, niitä ihka ensimmäisiä. Ne eivät olleet aivan priimaa, vaan astianpeskone oli piiskannut lasituksen himmeäksi, mutta ehtaa kamaa silti.

Siirsin mukit astiakaappiin. Tyttäret muuttivat maailmalle, mukit jäivät minulle. Seuraava muutto alkoi lähestyä, sen myötä vastenmielisyys turhaa tavaraa kohtaan. Pyörittelin mukeja kädessäni, arvioin niiden merkitystä minulle: en halua tiskata käsin, en söpöstele, mukit eivät herätä haikeita tai iloisia muistoja. Mukeilla ei ollut minulle arvoa, mutta keräilijöille on.

Minusta sukeutui mukipörssihai. Kärsin ensin amatöörin tappiot, kun ensimmäisen mukin huutanut miehenrumilus ei huolinutkaan sitä kulumien -jotka näkyivät kyllä Huutonetin kuvissa- vuoksi vaan tinki viidenneksen.  Se on vastoin Huuto.netin sääntöjä, joita muutenkin rikotaan, kierretään ja manipuloidaan surutta. Olisi pitänyt kieltäytyä ja aloittaa kaupanteko alusta.

Mies tuli tutuksi jatkossakin.  Hän on odottanut viimeiseen minuuttiin ja napannut mukin viimeisen tarjouksen tekijältä euroa paria korkeammalla tarjouksella. Hän toimii sivustolla usealla eri nimimerkillä ja identiteetillä ja sanoo ostaneensa ja myyneensä satoja muumimukeja vuosien mittaan. Se on kannattanut, niin hienolla autolla ukko poistuu salakähmäisistä asemankulman kohtaamisistamme, jossa setelit ja paketit vaihtavat omistajaa. Hän kertoi keräävänsä kahta täydellistä mukikokoelmaa tyttärilleen. Mukipörssin kurssit ovat tulleet alas, vakihuutajani arveli buumin alkavan olla ohi.

Parhaillaan huudetaan kruununjalokiveäni, kuvan roosaa muumimukia. Tulipa hinnaksi mikä tahansa, tämä on win-win tilanne. Mukisijoittaja täydentää kokoelmiaan edullisesti pörssin ollessa laskussa, minulta vapautuu hyllytilaa ja windfall-rahat* investoin putkiremonttiini.

*windfall: sattuman kauppaa tullut odottamaton tuotto


10.1.2016

Maahanmuuttajat

Mökki on peräisin 1920-luvulta,


....mutta kohta tilalla on uusi mökki.
Kirjahyllyssä on kuvat vanhemmistani. Niissä he ovat nuorempia kuin minä nyt, elinvoimaa säteileviä. Muistan parhaiten heidät vanhuksina, mutta joskus aavistan, millaisia he olivat  nuorina.

Minulla on kahdet vanhemmat: vanhempani ja aikuiset, joista en tiennyt mitään. Kaksi versiota.

Nuorina he lähtivät Kanadaan, vailla kunnon kielitaitoa, työpaikkaa ja vastaanottavia viranomaisia sosiaalitukineen.  Oli valtava metsä, mutainen kyläpahanen vuorenrinteessä, lankuista tehdyt jalkakäytävät. Sieltä ei soiteltu kotimaahan, mutta posti kuljetti haikeita kirjeitä viikoittain. Kielen he oppivat käytännössä ja tavaamalla lehtiä sanakirjan avulla keittiöpöydän ääressä.

Isä. Kuusitoistavuotiaana sotilas, vuodesta 1939 vuoteen 1945. Kirjoitit muistelmiasi, ne jäivät kesken kun dementoiduit. Vielä ei ole se heti, jolloin uskallan lukea ne, jolloin opin, mitä ne vuodet tekivät sinulle.

Äidin pienestä sihteerinpalkasta teettämät ateljeevaatteet jäivät siellä käyttämättä. Inhosit Kanadaa, sen äärettömyyttä, sateista talvea, köyhyyttä, fingelskaa vääntäviä maanmiehiäsi, kaikkea paitsi kalkkunafarmarin Anna-vaimoa. Et ollut siellä mitään etkä kukaan, halusit kiihkeästi pois.

He palasivat. Ja jäivät loppuiäkseen jumiin kahden maan ja mantereen väliin. Missään ei ollut ihan hyvä. Silloin ei Suomessa arvostettu ulkomailla hankittua kokemusta ja kontakteja, kuten ei nytkään, eikä niitä haluttu hyödyntää tässä pohjan perimmäisessä maapahasessa.

- Your dad, Annan tytär Liisa sanoi, kun tapasin hänet synnyinkylässäni, siinä rapaisessa. - Sinun isäsi rakasti metsää, merta ja Kanadan vapautta. Jos ei sinua olisi ollut, hän olisi jäänyt tänne. He was a man's man. Miehinen mies.

Isäni lähti vielä takaisin, kahdesti. Toisen, lyhyen reissun jälkeen hän ei enää puhunut Kanadasta.

- Our moms, oh boy... Suomalaisnaiset olivat niin hyvännäköisiä, raikkaita, hieman kolhoihin britteihin ja skotteihin verrattuina, Liisa huokasi. - Mutta sinun äitisi...aina tyytymätön. And your dad, he tried so hard to please her. 

Ajattelen siroa, taiteellista ja turhamaista äitiäni. Ymmärrän. Minä en viihtynyt edes Lauttasaaressa, kuinka hän olisi voinut, miksi hänen olisi pitänyt, sopeutua metsureiden ja farmareiden Länteen.

He molemmat kaipasivat, mutta eri asioita, lopun elämäänsä.

7.1.2016

Nurkka helvetissä

Juhlan jälkeen.
Katsoin dokumenttia naisen asemasta maailmassa. Naisten asema on hieman parantunut jossain päin maailmaa, mutta globaalisti kaukana siedettävästä. En ala luetella esimerkkejä, ne ovat tiedossa. Eikä naisen asema Suomessakaan, suhteellisesti ottaen, ole häppöinen. Naiset saavat siitä pitkälti syyttää itseään, ainakin Suomen kaltaisessa maassa.

Naiset itse vahvistavat heitä sorsivia käytäntöjä, esimerkiksi:

- Äänestävät miehiä: eduskunnassa on 83 naista, miehiä 117. Joko naiset eivät äänestä tai he äänestävät miestä. Pulaa osaavista naisehdokkaista ei ole ollut.
- Naiset eivät ota vastaan haasteita, vaikka niitä tarjottaisiin. Naiset eivät pyri urallaan eteen päin. Pörssissä on 123 yhtiötä. Kahden johdossa on nainen.
-  Palvelu-, myynti- ja hoitotyöntekijöistä ylivoimainen enemmistö on naisia. Samoin toimisto- ja asiakaspalvelutehtävissä. Näissä töissä palkka on huono. Miksi kympin tytöt päätyvät matalapalkkatöihin? Muotoilenpa tuon uudestaan: miksi naisvaltaiset alat ovat matalapalkkaisia? Eivätkö he osaa vaatia? On turha odottaa, että lisää liksaa tultaisiin tarjoamaan.

Tästä muistuu mieleen tarina urani alkuajoilta. Myyntimies kiroili, että "taas tänne palkattiin nainen myyntihommiin, prkl". Hänen perustelunsa oli, että alan kuin alan palkkaus laskee kun sille tulee naisia. M.O.T. - katso edellinen kohta.

Olen ihmetellyt palkkaustaan valittaville lastentarhanopettajille ja hoitajille, miksi he eivät koskaan mene lakkoon.

- Emme me voi sellaista tehdä, yhteiskunta olisi ihan pulassa.
- Haa! ilahduin. - Teinä menisin siinä tapauksessa heti lakkoon.
- Ei me voida, siitä tulisi tosi epäsuosittu lakko.
- ...

Aivan erityisesti haluan mainita ne naiset, jotka kampittavat muita naisia. Nämä naiset ovat usein jo lapsesta asti harjoittaneet kateutta ja vihaa omaa sukupuoltaan kohtaan. Heille toisen naisen uralla eteneminen, sievä ulkonäkö ja avio-onni on punainen vaate. He eivät omaksi epäonnekseen, ja tyhmyyttään, ymmärrä, että menestys ruokkii menestystä. Kellokkaalla on vanavedessään monta seuraajaa.

Madeleine Albrightin tunnetuimpia lausahduksia on tämä - olen tietenkin täysin samaa mieltä:
 - Helvetissä on erityinen paikka niille naisille, jotka eivät auta toisia naisia. (There's a special place in hell for women who don't help other women.)

Elämyksiä

Matkalla viimassa ja pakkasessa..
...perillä, Musiikkitalon ikkunoiden turvassa.

Oih, mikä loppiainen! Olin kerrankin ollut kaukaa viisas ja hankkinut lipun Musiikkitalon loppiaiskonserttiin. Miten muka on niin hankalaa mennä konserttiin? Pari klikkausta vain, muka hankalaa. Liian usein olen jälkikäteen lukenut, mitä ihanaa olen taas jäänyt paitsi.

Nytpä kuulin Sostakovichin valloittavan Jazz-sarjan nr 2. Maailmanluokan staran, John Malkovichin, performanssi pianisti Anastasia Terenkovan kanssa oli synkkä yksinpuhelu Ernesto Sabaton sanoin -Report on the Blind- ja Alfred Schnittken musiikki oli kuin Sabaton tekstiin sävelletty, vaikka ne ovat syntyneet eri aikoina, eri paikoissa.

Tällaisen elämyksen jälkeen askel kotiin on kevyt ja mieli ylevä, vastaviimassa ja pakkasessakin.

Koti on taas tyhjentynyt, tyttäret idässä ja lännessä omiin elämiinsä palanneina. Viimeinen  lähtijä raahasi Seutulan talvipimeässä nyssäköitään kohti terminaalia ja huuteli vielä liukuovelta äidilleen rakkauden vakuutuksia. Ehkä he vielä palaavat, ehkä eivät, mutta olen päättänyt päästää irti ja luoda sen hiton "oman elämän", kuten he kehoittavat. Tämä blogin tarkoitus on dokumentoida sitä prosessia.

4.1.2016

Potki pois

Kova pinta. ISO 200, 80 mm, f 5.6, 1/640 sek
Kun kymmenen vuotta sitten sain ensimmäiset potkuni, jotkut vaihtoivat toiselle puolelle katua välttääkseen kohtaamasta minua. Potkut olivat häpeä, ja kukapa haluaisi kohdata häpeällisen tyypin.

Vuosia myöhemmin sain lähtöpassit viimeisen kerran. Siinä välissä oli pari likeltä piti-tilannetta.

Olen, tottakai, miettinyt pääni puhki ansaitsinko ne.  Olen katsonut syvälle itsetutkiskelun peiliin etsien sieltä ammattitaidottomuutta, surkeita ihmissuhdetaitoja, hitaita hoksottimia, mutta en löytänyt. Ehkä syyllistyn itsepetokseen. Ehkä en halua myöntää ansainneeni fudut.

Olin edelläkävijä. Après moi le déluge. Kaltaisiani korkeakoulutettuja, pitkän työuran omaavia esimiestehtävissä olleita on tänä päivänä paljon eikä joukkomme ota pienentyäkseen. Itseasiassa olin ekoja hiekanjyväsiä yhä kiivaammin kieppuvan tornadon ulkoringillä. Nyt syvällä globaalin kurimuksen, työelämän muutoksen, nielussa pyörii tuhansia ja taas tuhansia. Heitä tuskin hävettää, mutta pelottaa, kauhistuttaa, huolestuttaa.

Tapasin tutun urani varrelta, hänetkin oli potkittu pois jo aikoja sitten. Menimme kahville. Kerroimme toisillemme, miten se tapahtui, miltä se tuntui ja miten siitä selvisimme. Mikä oli firman tilanne, millainen esimies oli ja mitä sen jälkeen teimme. Parasta mahdollista vertaistukea siis.

- Mun tuli kesken irtisanomiskoreografian sääli henkilöstöjohtajaa, joka työkseen hoiti paskoja tilanteita, ja sanoin niin. Sepä vastasi, että voi, ei tää tee tiukkaakaan.

- Mut poistettiin ikään kuin takaovesta. En saanut hyvästellä alaisiani, en kiittää heitä yhteisistä vuosista enkä siivota pöytääni. Ikään kuin olisin syyllistynyt rikokseen.

- Kysyin pomolta, mitkä ovat eron ehdot. En mä vaan tiedä, kysy hööärrältä, se vastasi ja nousi osoittaakseen ett sillä oli kiire.

Kumpikin muisti irtisanomishetken yksityiskohtaisesti, traumana, joka aktivoituu yhä uudestaan kuin filminauha.  Valon huoneessa, mitkä kengät oli aamulla laittanut jalkaan, kuinka pomon kaulan heltta vaappuu, miltä tuoli tuntuu takapuolen alla. Jokaisen kovan sanan, huonosti peitellyn ärtymyksen, välinpitämättömän katseen.

Totesimme, että emme ole vihaisia siitä, mitä meille tapahtui. Olemme vihaisia siitä, miten se meille tehtiin.


1.1.2016

Tontut joulupäivänä

Tontut urheilevat.
Pukki palaa Korvatunturille.
Kohti valoa.
Avoin meri.

Huipulla tuulee.

Happy!

Joulupäivän viimassa näimme hölkkääjiä tonttulakit päässä. Joulupukki oli korvannut Petterin vespalla ja pöristeli ohitse. Vieraamme toivotteli hyvää joulua vastaantulijoille, ja muutaman mykän tuijottajan jälkeen hän alkoi saada iloisia toivotuksia takaisin. 

Uunisaarta pyyhki tiukka viima. Pärskeet kastelivat kallioisia rantoja. Kylmä aurinko häikäisi matalalta ja lähestyi horisonttia. Liuskasaaren kierrettyämme kipitimme kiireesti kotiin takkatulen ja kalapöydän ääreen. 

Vieraalle maistui kyllä graavisiika, sinappisilli, kylmäsavulohi ja poron sisäpaisti, mutta lievästi hapanimelä pannacotta veti hänen suunsa vinoon, eikä aattolounaan perinteistä riisipuuroa mennyt lusikallista enempää. Piparkakun ja sinihomejuuston yhdistelmä oli yllättäen succé.

Tapanina joulu alkoi jo pitkästyttää. Vieraani jatkoivat matkaa kuka minnekin, jäljellä oli jääkaapillinen tuoreutensa menettänyttä ruokaa ja nurkassa pölyyntyvä joulukuusi.

Loppuvuosi tarvitsee joulunsa, muuten vuodenaika olisi liian kova ja ankea. Mutta sen ohitettuani alan odottaa sitä valoa, jota tulee pitenevien päivien myötä, ei tuikkeena kuusen oksilta.