Blogi Yes, You're Crazy listaa Donald Trumpin aikaansaannoksia, tahattomia sellaisia. Olemalla rasisti, seksistinen ja kaksinaismoralistinen hän on tuonut esiin poliittisen järjestelmän puutteita ja herättänyt keskustelua. Muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisvihasta.
Hyvä, että puhutaan seksismistä, on jo aikakin. Mutta miksi ei keskustelu leviä meille? Ainakin minun kohtuullisen monipuolisesti verkottuneessa somessani on humisevan hiljaista. Ajatellaanko, että ongelmaa ei täällä ole? Onko aihe meillä tabu?
Pienen maan pienet piirit ja verkon nopea sananvälitys suitsii monet suut, silloin kun on syytä pelätä mielipiteen vaarantavan toimeentulon. Työpaikoilla esiintyvä seksuaalinen häirintä ja naisten alistaminen on sellainen aihe.
Osallistuin äskettäin entisen työnantajani entisten työntekijöiden tapaamiseen, ensimmäistä kertaa. Olipa erikoinen tilaisuus. Luokkakokouksissa on varmasti samaa, minä en tiheän muuttamisen ja luokattomaksi jäämisen takia ole niihin päässyt. Nähdä ne muistikuvieni kasvot nyt niin kovasti vanhentuneina... Mitähän he ajattelivat minut nähdessään?
Illan aikana käydään läpi kunkin myöhempiä vaiheita ja muistoja Yrityksen ajoilta. Muistellaan tärkeitä kauppoja, isoja lanseerauksia, mielenkiintoisia persoonia. Välillä palataan henkilökohtaisiinkin.
Matkatyötä tehnyt nainen kertoo joutuneensa joskus majoittumaan erään miesjohtajan asuntoon reissussa ollessaan.
- Mä olin kakskymppinen tyttö, ja se tuntui tosi oudolta. Kun mä menin nukkumaan, mä suljin mun huoneen oven oikein napakasti sen edestä.
- Eihän se ollut ollenkaan tapana, ainahan reissussa asuttiin hotellissa!
- Kyllä mä sitä silloinkin ihmettelin, mutta mitä mä mistään tiesin. Mä olin nuori ja epävarma, mutta kyllä se tilanne hämmensi.
Juuri silloin kyseinen mies tervehtii meitä. Poskisuudelmia, mitä kuuluu, pitkästä aikaa. Ja eikös mies ala naureskella, kuinka napakasti nainen oli silloin kerran ovensa sulkenut, höhöhöhöö.
Oliko johtajan kämpässä asuminen ollut yleinen käytäntö? Miksi asia nyt huvitti heitä molempia? Eikö nainen ollutkaan kokenut tulleensa häirityksi?
Naiset ovat tottuneet kohtaamaan kipeitä asioita naureskellen ja tapahtunutta vähätellen, silotellen. Konfrontaatio tekisi meistä "huumorintajuttomia", "tiukkiksia", "ämmiä". Harva haluaa olla tiukkis. Mielummin esitetään huumorintajuista - ja "pojat on poikia".
Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä ja ohittaminen on työpaikoilla niin syvään juurtunutta, että emme tunnista sitä. Yhteistä eri naisten kokemuksille on se, että mies on hiearkiassa ylempänä, ja nainen on nuori.
Toinen mies kertoo keskusteluringissämme siitä, kuinka hänet palkattiin Yritykseen.
- Mä olin silloin jo tosi kovissa hommissa, controllerina, tositosi haastavaa, mä viihdyin, mutta sitt mä tapasin jääkiekon parissa Yrityksen toimarin ja se ylipuhui mut vaihtamaan. Ei siinä mitään hakuprosessia tai sellaista ollut. Toimari tiesi mut lätkäpiireistä ja halusi Yritykseen. Vaikk ei controllerilla ole mitään kokemusta myyntiorganisaation vetämisestä. Se vain tiesi, millainen mä olen tyyppinä.
En voi vain kuunnella.
- Mua ei naurata yhtään! Samaan aikaan mä tein Yrityksessa mielettömästi töitä myynnin parissa ja sain hyvää jälkeä aikaan. Ja sitt tuleekin ulkoa joku mies vailla alan kokemusta isopalkkaiselle paikalle, johon mä olisin sopinut. Vain siksi, että se pelaa lätkää toimitusjohtajan kanssa!
Kuvittelenko, vai hämmentyykö mies hetkeksi?
Talsin kotiin menneitä kelaillen.
Pikkujouluja, joissa monet naiset parveilivat vähälukuisten miesten ympärillä. Kahvipöytäjuorut siitä, kuka kenenkin kanssa oli poistunut juhlista. Ns. reisireitti saattoi jollekin joskus toimia.
Miesten julkiset herjanheitot naisten ulkonäöstä.
- "Höhöhö. Meillä on uusi rekrytointikriteeri: koukista käsivarret eteen ylös, kävele seinää päin, jos kyynärpäät koskee seinään ensin, sua ei valita. Höhöhöö." Naapuriosastolle oli palkattu rintava markkinointipäällikkö.
Henkilöstöjohtaja, joka iltatilaisuudessa pani pöydän alla kätensä reidelleni. Miksi en tehnyt mitään? Kuka on valmis lähtemään virallisen tilaisuuden ruokapöydästä kesken pois tai läimäyttämään pöytänaapuriaan? Kenen refleksit ylipäätään toimivat tuollaisessa yllättävässä tilanteessa?
Toimitusjohtaja, joka tehdessäni sangen järkevää kehitysehdotusta kehui kampaustani ja yritti katsoa syvälle silmiin. Ehdotukseeni hän ei koskaan palannut.
Yöllinen häirintäpuhelu johtajalta, joka kertoi mitä kaikkea hän halusi minulle tehdä. Ei hän tietty esittäytynyt, mutta tunnistin äänen. Seuraavana päivänä työpaikalla leikin, että mitään ei ollut tullut. Leikki jatkui, puhelut eivät, asia unohtui, paitsi minulta. Joka aamu siitä lähtien jännitin työhön menoa. Kenelle olisin voinut valittaa, kuka olisi uskonut, mitä todisteita minulla oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti