Kadonnut maailma

Iäkäs mies seisoi Korkeavuorenkadun ja Jääkärinkadun kulmassa jotakuta odottaen. Ikäpolvensa edustajaksi pitkä vanhus oli leveäharteinen, hieman kumara ja hyvin hoikka. Kun poikkeuksellisen lämpimän kevätpäivän tuulenviri pörrötti hänen hiuksiaan - aaltoilevaa hopeanharmaata kuontaloa - ne valahtivat hänen otsalleen. Hän kääntyi kohti Jääkärinkatua ja pyyhkäisi isolla kädellään tukan otsaltaan, ja hetken ajan luulin näkeväni isäni, vaikka isä on maannut haudassa toistakymmentä vuotta. Se asento, hopeisena aaltoileva otsakiehkura, iso käsi.

Silmäni kostuivat, ja minun tuli häntä suurempi ikävä kuin koskaan hänen eläessään.

Myöhemmin, Kaisaniemenkadulla, ohitin isää ja pientä poikaa, kun heidän takaansa pyyhälsi pitkä nuori mies kovaa vauhtia kasseineen. Minut ohittaessaan hänen laukkunsa osuivat minuun voimalla, hänen täytyi se tuntea, mutta hän jatkoi matkaansa pysähtymättä. Jäin hämmästyneenä tuijottamaan nuoren miehen nopeasti poistuvaa selkää, pikkupoika kääntyi katsomaan minua, tuijottavaa naista.

Mietin, mitä pikkupoika näki. Näkikö pelkän törmäyksen vaiko outoa käytöstä?

Siitä muistin, kuinka liikutuin kun iäkäs isäni kävi ruokakaupassa, sellaisessa monen kassan marketissa, jossa kassoilla istuu koululaisia tai opiskelijoita. Maksettuaan isä kääntyi poimimaan ostoksiaan hihnalta, mutta sitä ennen hän kiitti kassaneitiä ja nosti hattuaan.

Nosti hattuaan. Kuinka monelle teistä on koskaan nostettu hattua? Autettu takkia päälle? Pidetty ovea auki? Minulle oven aukaisi viimeksi eestiläinen mies, aukaisi oven, astui sivuun, päästi minut ensin ja tuli itse perässä.